29.2.2016

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

A lausui Metsäliitto Osuuskuntaa (Metsäliitto), Stora Enso Oyj:tä (Stora Enso) ja UPM-Kymmene Oyj:tä (UPM-Kymmene) vastaan ajamassaan, 20.12.2011 vireille tulleessa kanteessa, että hänelle oli aiheutunut vahinkoa yritysten kilpailulainsäädännön vastaisesta hintakartellista vuosina 1997 - 2004. Kartellin vuoksi raakapuun hinta oli jäänyt alemmaksi kuin se olisi kilpailluilla markkinoilla ollut, joten A oli saanut Metsäliitolle kartellin aikana myymästään puusta alemman hinnan kuin hän olisi ilman kartellia saanut.

A vaati, että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti hänelle aiheutunut vahinko. A perusti vaatimuksensa ensisijaisesti kilpailunrajoituksista annetun lain (kilpailunrajoituslaki) 18 a §:ään (303/1998). A katsoi kyseisen säännöksen soveltuvan kaikkiin hänen tekemistään puukaupoista aiheutuneisiin vahinkoihin. Jo ennen kyseisen säännöksen voimaantuloa alkanut kartelli muodosti yhtenäisen toiminnallisen kokonaisuuden, joka oli jatkunut noin viisi vuotta säännöksen voimaantulon jälkeen. A oli säännöksessä tarkoitettu elinkeinonharjoittaja.

Toissijaisesti A vaati korvausta vahingonkorvauslain mukaisena vahingonkorvauksena tai perusteettoman edun palautuksena Metsäliitolta, Stora Ensolta ja UPM-Kymmeneltä sekä sopimusperusteisena vahingonkorvauksena Metsäliitolta.

Vastaukset

Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene vaativat kanteen hylkäämistä vanhentuneena. Yritykset katsoivat, että A:n korvausvaatimus oli vanhentunut. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukainen viiden vuoden kanneaika ja velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 1 momentin mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika olivat alkaneet, kun A oli Kilpailuviraston 25.5.2004 julkaisemasta tiedotteesta saanut tiedon, että Kilpailuvirasto epäili Metsäliiton, Stora Enson ja UPM-Kymmenen muun muassa vaihtaneen keskenään hintatietoja ja keskustelleen keinoista rajoittaa keskinäistä hintakilpailuaan. Vanhentumisajat olivat alkaneet viimeistään 21.12.2006, kun Kilpailuvirasto oli päättänyt, ettei se esittänyt seuraamusmaksua UPM-Kymmenelle, ja oli esittänyt markkinaoikeudelle seuraamusmaksun määräämistä Metsäliitolle ja Stora Ensolle sekä tiedottanut näistä toimenpiteistään.

Lisäksi Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene katsoivat, että aikaisemmin kuin 20.12.2001 tehtyihin puukauppoihin perustuvat korvaussaatavat olivat joka tapauksessa vanhentuneet vanhentumislain 7 §:n 2 momentin nojalla, koska vanhentumista ei ollut katkaistu ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut kyseisistä puukaupoista.

Käräjäoikeuden tuomio 28.3.2014

Käräjäoikeus katsoi, että kilpailunrajoituslain 18 a §:ää voitiin soveltaa vahinkoon, joka ilmeni sellaisten puukauppasopimusten alihintaisuutena, joita koskevat velvoitteet oli puolin ja toisin täytetty vasta säännöksen voimaantulon jälkeen. Muilta osin vaatimuksiin voitiin soveltaa vain sopimusperusteista vastuuta tai sopimuksenulkoista vastuuta koskevia yleisiä sääntöjä.

Käräjäoikeus arvioi kilpailunrajoituslain 18 a §:n voimassaoloaikana loppuun saatettuihin kauppasopimuksiin perustuvien korvausvaatimusten vanhentumista sekä kilpailunrajoituslain että vanhentumislain perusteella. Sekä kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentissa tarkoitetut tiedot että vanhentumislain 7 §:n 1 momentin mukaiset tiedot olisi pitänyt saada jo Kilpailuviraston tiedotteesta 25.5.2004, joten korvausvaatimukset olivat vanhentuneita. Käräjäoikeus katsoi, että vanhentumislain 7 §:n 2 momentti ei koskenut kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaista vahingonkorvausta.

Ennen kilpailunrajoituslain 18 a §:n voimaantuloa aiheutuneisiin vahinkoihin perustuvat vaatimukset olivat vanhentuneet vanhentumislain 7 §:n 2 momentin nojalla, kun kymmenen vuotta oli kulunut kauppahintojen maksusta.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen vanhentuneena.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Pirjo Peura-Vasama, käräjätuomari Pasi Lilja (eri mieltä) ja käräjätuomari Lauri Länsman (eri mieltä).

Eri mieltä ollut käräjätuomari Lilja katsoi, etteivät kannevaatimukset olleet vanhentuneita. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin ja vanhentumislain 7 §:n 1 momentin mukaiset vanhentumisajat olivat alkaneet vasta, kun markkinaoikeuden päätös seuraamusmaksuista oli tullut lainvoimaiseksi. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaisen kymmenen vuoden enimmäisajan Lilja katsoi alkaneen kartellin päättymisestä vuonna 2004.

Eri mieltä ollut käräjätuomari Länsman oli lopputuloksesta käräjäoikeuden tuomion kannalla, mutta katsoi, että vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukainen kymmenen vuoden enimmäisaika koski myös kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaista vahingonkorvausta.

Helsingin hovioikeuden päätös 21.11.2014

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi, että kilpailunrajoituslain 18 a §:ää voitiin soveltaa vahinkoihin, jotka olivat aiheutuneet säännöksen voimaantulon jälkeen solmituista puukauppasopimuksista. Väitetty vahinko oli aiheutunut silloin, kun hinnasta tai sen määräytymisen perusteesta oli kussakin sopimuksessa sovittu.

Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukainen kanneaika oli alkanut markkinaoikeuden päätöksen tultua lainvoimaiseksi 4.1.2010. Tuossa päätöksessä oli todettu kysymyksessä olleen kielletty kilpailunrajoitus, ja vasta päätöksen jälkeen A:lla oli ollut riittävät tiedot kilpailunrajoituksesta ja vahingon ilmenemisestä. Vanhentumislain 7 § 2 momentin mukainen määräaika ei koskenut kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaista vahingonkorvausta.

Vahingonkorvauslain mukaisen vahingonkorvauksen, perusteettoman edun palautuksen ja sopimusperusteisen vahingonkorvauksen vanhentumiseen hovioikeus sovelsi vanhentumislain 7 §:ää. Pykälän 1 momentin nojalla vanhentumisaika oli alkanut siitä, kun markkinaoikeuden päätös oli tullut lainvoimaiseksi. Pykälän 2 momentin mukainen kymmenen vuoden määräaika oli alkanut kilpailunrajoituksen päättyessä keväällä 2004.

Hovioikeus katsoi, etteivät A:n vaatimukset olleet miltään osin vanhentuneita. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian käräjäoikeuteen käsittelyn jatkamiseksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Heikkilä, Timo Ojala ja Kaisa Voima. Esittelijä Anne Miettinen.

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

A:n kanne

1. A on Metsäliitto Osuuskuntaa (Metsäliitto), Stora Enso Oyj:tä (Stora Enso) ja UPM-Kymmene Oyj:tä (UPM-Kymmene) vastaan ajamassaan, 20.12.2011 vireille tulleessa kanteessa vaatinut, että mainitut yritykset velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle vahingonkorvaukseksi 37 327,40 euroa tuotto- ja viivästyskorkoineen sekä arvonlisäveroineen.

2. A on kanteensa perusteena lausunut, että markkinaoikeus oli 3.12.2009 antamassaan, lainvoiman saaneessa päätöksessä katsonut, että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene olivat vuosina 1997 - 2004 vaihtaneet liiketoimintaansa liittyviä tietoja ja jakaneet markkinoita tavalla, joka oli ollut kilpailunrajoituksista annetun lain (kilpailunrajoituslaki; 480/1992) ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklan 1 kohdan vastaista. A on katsonut, että yritykset olivat lainvastaisella menettelyllään aiheuttaneet markkinoilla tilanteen, jossa raakapuun hinta oli puukauppoja tehtäessä jäänyt alemmaksi kuin se olisi ollut vapaasti kilpailluilla markkinoilla. Tämän menettelyn vuoksi A oli saanut Metsäliiton kanssa vuosina 1997 - 2004 tekemistään puukaupoista liian alhaisen hinnan.

3. A on perustanut kanteensa ensisijaisesti kilpailunrajoituslain 18 a §:n (303/1998) rikkomiseen. A on katsonut, että mainitussa säännöksessä tarkoitettu korvausvelvollisuus koski myös niitä puukauppoja, jotka oli tehty ennen säännöksen voimaantuloa 1.10.1998, koska korvausvelvollisuuden perustava kartelli oli muodostanut kielletyn toiminnallisen kokonaisuuden ja koska kartellit olivat olleet kiellettyjä sanotun lain ja EY:n perustamissopimuksen nojalla jo aikaisemminkin.

4. Toissijaisesti A on katsonut, että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene olivat vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n perusteella velvolliset korvaamaan hänelle puun alhaisesta myyntihinnasta aiheutuneen taloudellisen vahingon, että Metsäliitto oli sopimusoikeudellisten periaatteiden sekä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 30 ja 33 §:n säännösten perusteella hänelle vahingonkorvausvastuussa tai että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene olivat velvolliset palauttamaan hänelle raakapuukartellin johdosta syntyneen perusteettoman edun.

Yritysten vastaus kanteeseen

5. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene ovat käräjäoikeudessa vaatineet, että kanne hylätään vanhentuneena. Vanhentumisaika on alkanut 25.5.2004, jolloin A:lla on ollut tai hänellä olisi pitänyt olla Kilpailuviraston julkaiseman tiedotteen perusteella olennaisilta osiltaan kaikki kanteen ajamiseen tarvittavat tiedot. Sen jälkeen ei ollut tullut lisätietoa väitetystä vahingosta tai sen määrästä. Siltä osin kuin kanne on perustunut kilpailunrajoituslain 18 a §:ään, se olisi tullut nostaa viimeistään 24.5.2009, ja siltä osin kuin kanne on perustunut toissijaisiin vastuuperusteisiin tai kohdistunut mainitun säännöksen voimaantuloa edeltävään aikaan, se olisi tullut nostaa velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 4 §:n ja 7 §:n 1 momentin nojalla viimeistään kolmen vuoden kuluessa tiedotteen julkaisemisesta eli 24.5.2007. Lisäksi asiassa on vedottu siihen, että kanne on vanhentunut vastuuperusteesta riippumatta vanhentumislain 7 §:n 2 momentin nojalla niiden puukauppojen osalta, joista oli sovittu ennen 20.12.2001, koska vanhentumista ei ollut katkaistu kymmenen vuoden kuluessa.

6. UPM-Kymmene on vedonnut lisäksi siihen, että vanhentumisaika ei ole sen osalta voinut alkaa markkinaoikeuden päätöksen lainvoimaiseksi tulemisesta, koska yhtiö ei ollut ollut markkinaoikeudessa osapuolena. Yhtiötä koskeva viranomaispäätös oli tullut lopulliseksi 21.12.2006, kun Kilpailuvirasto oli antanut päätöksen, jonka mukaan se ei tehnyt markkinaoikeudelle esitystä seuraamusmaksun määräämisestä yhtiölle.

Käräjäoikeuden tuomio

7. Käräjäoikeuden mukaan kilpailunrajoituslain 18 a § ei soveltunut puukauppoihin, jotka oli tehty ennen säännöksen voimaantuloa 1.10.1998. Tältä osin sovellettaviksi voivat tulla vain sopimusperusteista tai sopimuksenulkoista vastuuta koskevat perusteet. Vahinko oli käräjäoikeuden mukaan syntynyt silloin, kun A oli saanut myymästään puusta väittämällään tavalla liian pienen kauppahinnan. Siltä osin kuin A oli kanteessaan vaatinut Metsäliitolta sopimusperusteisesti vahingonkorvausta aikaisemmalta ajalta kuin 1.10.1998, kanne olisi pitänyt panna vireille kymmenen vuoden kuluessa kunkin kauppahintaerän maksamisesta ja siten viimeistenkin erien osalta viimeistään 17.9.2008. Koska vanhentumista ei ollut sitä ennen katkaistu, korvausvaatimus oli näiltä osin vanhentunut. Samoin perustein käräjäoikeus on pitänyt korvausvaatimuksia vanhentuneina aikaisemmalta ajalta kuin 1.10.1998 myös niiltä osin kuin kanteessa oli vaadittu vahingonkorvausta sopimuksenulkoisella perusteella tai perusteettoman edun palautusta. Siltä osin kuin kanne oli perustettu kilpailunrajoituslain 18 a §:ään käräjäoikeus on katsonut, että A:lla oli ollut Kilpailuviraston tiedotteen 25.5.2004 perusteella kaikki tiedot, joiden perusteella hänellä oli ollut mahdollista selvittää, oliko ilmitullut ostokartelli aiheuttanut hänelle vahinkoa. Koska kanne oli nostettu yli viiden vuoden kuluttua sanotusta ajankohdasta, se oli vanhentunut myös tältä osin.

8. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus on hylännyt kanteen ja velvoittanut A:n suorittamaan Metsäliitolle, Stora Ensolle ja UPM-Kymmenelle korvausta oikeudenkäyntikuluista korkoineen.

Hovioikeuden päätös

9. A:n valituksen johdosta hovioikeus on katsonut, että A:lle oli aiheutunut vahinko silloin, kun kauppahinnasta tai sen määräytymisperusteesta oli sovittu. Vahingon aiheutumisen ajankohtaa ei ollut perusteltua arvioida eri tavalla sopimuskumppaneiden ja muiden vastuussa olevien kesken. Hovioikeuden mukaan kilpailunrajoituslain 18 a §:ää siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen voitiin soveltaa vahinkoihin, jotka olivat aiheutuneet säännöksen voimaan tullessa 1.10.1998 tai sen jälkeen solmituista puukauppasopimuksista. Säännöksen mukainen kanneaika oli alkanut 4.1.2010, jolloin markkinaoikeuden seuraamusmaksuasiassa antama päätös, jossa oli katsottu kysymyksessä olleen kielletty kilpailunrajoitus, oli tullut lainvoimaiseksi, koska vasta tämän päätöksen jälkeen A:lla oli ollut riittävät tiedot kilpailunrajoituksesta ja vahingon ilmenemisestä. Hovioikeus on edelleen katsonut, että vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräaika ei koskenut kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaista vahingonkorvausta. Muiden A:n kanneperusteiden osalta hovioikeus on soveltanut vanhentumislain 7 §:ää ja katsonut, että pykälän 1 momentin mukainen vanhentumisaika oli alkanut siitä, kun markkinaoikeuden päätös oli tullut lainvoimaiseksi, ja 2 momentin mukainen määräaika siitä, kun kilpailunrajoitus oli päättynyt keväällä 2004.

10. Hovioikeus on katsonut, ettei kanne ollut miltään osin vanhentunut. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Vaatimukset Korkeimmassa oikeudessa

11. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene ovat valituksissaan vaatineet, että Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden päätöksen lukuun ottamatta kilpailunrajoituslain 18 a §:n ajallista soveltamista koskevaa ratkaisua ja hylkää A:n kanteen kokonaan vanhentuneena. Yritykset ovat vedonneet siihen, että sekä kilpailunrajoituslain mukainen kanneaika että vanhentumislain 7 §:n 1 momentin mukainen vanhentumisaika oli alkanut kulua Kilpailuviraston tiedotteen julkaisemisesta 25.5.2004. Joka tapauksessa nämä ajat olivat alkaneet kulua viimeistään 21.12.2006, jolloin Kilpailuvirasto oli tehnyt seuraamusmaksuesityksen ja julkaissut sitä koskevan tiedotteen. Yritysten mukaan vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaista vanhentumisaikaa oli sovellettava kilpailunrajoituslain 18 a §:n rinnalla, ja kanne oli joka tapauksessa vanhentunut vanhentumislain 7 §:n 2 momentin perusteella.

12. A on vastauksessaan vastustanut yritysten valituksia.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

13. Asiassa on ensiksi kysymys siitä, onko A:n ensisijaiseen kanneperusteeseen, kilpailunrajoituslain 18 a §:ään perustuva korvausvaatimus vanhentunut säännöksen 3 momentin nojalla. Arvioitavana on tällöin se kysymys, mistä ajankohdasta säännöksessä tarkoitettu kanneaika on alkanut. Asiassa on lisäksi arvioitavana kysymys, onko vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädettyä kymmenen vuoden vanhentumisaikaa sovellettava kilpailunrajoituslaissa säädetyn kanneajan ohella. Vielä asiassa on arvioitava muihin perusteisiin kuin kilpailunrajoituslain 18 a §:ään perustuvien korvausvaatimusten vanhentumista.

Kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä tarkoitettu vahingonkorvaus

Säännös ja sen soveltamisedellytykset

14. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 1 momentin (303/1998) mukaan elinkeinonharjoittaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo lain 4 - 7 §:ssä säädettyä kieltoa, on velvollinen korvaamaan toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheuttamansa vahingon. Vahingonkorvaus käsittää korvauksen kuluista, hinnanerosta, saamatta jääneestä voitosta sekä muusta välittömästä tai välillisestä vahingosta, joka kilpailunrajoituksesta on aiheutunut. Säännöksen ensimmäistä virkettä on sittemmin muutettu ensin lailla 1529/2001 ja sitten 1.5.2004 voimaan tulleella lailla 318/2004. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan elinkeinonharjoittaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo lain 4 ja 6 §:ssä tai EY:n perustamissopimuksen 81 tai 82 artiklassa säädettyä kieltoa, on velvollinen korvaamaan toiselle elinkeinonharjoittajalle aiheuttamansa vahingon. Sääntelyssä ei ole tapahtunut sellaista muutosta, jolla olisi ratkaisevaa vaikutusta tässä tapauksessa. Pykälän 3 momentin mukaan oikeus korvaukseen vanhenee, jollei korvauskannetta ole pantu vireille viiden vuoden kuluessa siitä, kun elinkeinonharjoittaja sai tiedon tai hänen olisi pitänyt saada tieto vahingon ilmenemisestä. Korkein oikeus toteaa vielä, että voimassa olevan kilpailulain 20 §:ssä on erityisesti korvausoikeuden vanhentumisesta säädetty eri tavalla kuin tähän tapaukseen sovellettavassa kilpailunrajoituslaissa.

15. A on vaatinut kilpailunrajoituslain 18 a §:n perusteella korvattavaksi vahinkoa, joka hänen mukaansa on ilmennyt siten, että hänen Metsäliiton kanssa hintakartellin voimassaoloaikana vuosina 1997 - 2004 tekemänsä puukaupat ovat olleet alihintaisia. A:n mukaan kartelli on muodostanut kielletyn toiminnallisen kokonaisuuden, joka on alkanut ennen säännöksen voimaantuloa 1.10.1998 ja jatkunut sen jälkeen. Säännöksen soveltamiselle ennen sen voimaantuloa tehtyihin puukauppoihin ei ole lain voimaantulosäännöksestä johtuvaa tai muutakaan estettä. Säännöksen voimaantulo ei ole lisännyt yritysten vastuita, koska kilpailunrajoitukset olivat olleet aikaisemminkin kiellettyjä ja korvausvelvollisuuden synnyttäviä.

16. A:n korvausvaatimus on perustunut puukauppoihin, jotka hän oli tehnyt Metsäliiton kanssa. Kun kysymys on tällaisesta kauppasopimuksesta, jossa sovittuun kauppahintaan kielletyn kartellin väitetään vaikuttaneen, on vahingon aiheuttamisajankohtana pidettävä sopimuksen solmimishetkeä, jolloin sopijapuolet ovat sitoutuneet suorituksiin. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että kielletystä kartellista johtunut vahinko on aiheutunut silloin, kun puukaupassa on sovittu kauppahinnasta tai sen määräytymisperusteesta, mikäli kauppahinta on maksettu sovitun perusteen mukaisesti. Sitä vastoin vahingon aiheutuminen ei ole ollut riippuvainen siitä, milloin kauppahinta on kokonaan maksettu. Näin ollen A:n väittämä alihintana ilmennyt vahinko on aiheutunut silloin, kun A on sitoutunut puiden myymiseen sovitulla hinnalla. Arviointi on tehtävä erikseen jokaisen puukaupan osalta.

17. Kilpailunrajoituksista annetun lain muuttamisesta annetun lain (303/1998) voimaantulosäännöksen mukaan kilpailunrajoituslain 18 a § soveltuu 1.10.1998 jälkeen toteutettuihin kilpailunrajoituksiin. Voimaantulosäännöksessä tai lain esitöissä (HE 243/1997 vp) ei ole lausuttu, miten sanottua 18 a §:ää sovelletaan vahinkoihin, jotka ovat aiheutuneet ennen säännöksen voimaantuloa alkaneista mutta sen voimassa ollessa jatkuneista kartelleista. Koska voimaantulosäännöksestä ei ilmene, että mainittua 18 a §:ää olisi tarkoitettu soveltaa taannehtivasti, sitä voidaan soveltaa vain 1.10.1998 alkaen aiheutuneisiin vahinkoihin. Niiden vahinkojen korvattavuutta, jotka ovat aiheutuneet aikaisemmin kuin 1.10.1998, tulee arvioida tuolloin voimassa olleiden sopimusperusteista tai sopimuksenulkoista vahingonkorvausta koskevien periaatteiden mukaisesti.

18. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 ja 102 artiklan (EY:n perustamissopimus 81 ja 82 artiklat) mukaan kiellettyjä ovat sellaiset yritysten väliset sopimukset, yhdenmukaistetut menettelytavat ja yritysten yhteenliittymien päätökset, joiden tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen tai joiden seurauksena kilpailu rajoittuu markkinoilla. Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Vincenzo Manfredi v. Lloyd Adriatico Assicurazioni SpA, C-295/04 - C298/04, EU:C:2006:461, kohdat 77 - 82, katsonut, että kysymys kilpailurikkomukseen perustuvan vahingonkorvauskanteen vanhentumisesta jää kunkin jäsenmaan kansallisen sääntelyn perusteella arvioitavaksi, kunhan unionin oikeuden soveltamisessa noudatetut vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden edellytykset huomioidaan. Tämän vuoksi ja kun otetaan huomioon, että kilpailurikkomuksesta vahinkoa kärsineellä on oikeus saada vahinkonsa korvatuksi joko kilpailunrajoituslain 18 a §:n nojalla säännöksen voimaantulosta alkaen tai edellä kohdassa 17 selostettujen periaatteiden nojalla tätä aikaisemmaltakin ajalta, eivät vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet edellytä sitä, että poikettaisiin Suomen kansallisen oikeusjärjestyksen mukaan määräytyvistä vanhentumisajoista ja vanhentumisen katkaisemistavoista.

19. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kilpailunrajoituslain 18 a §:ää sovelletaan vain 1.10.1998 alkaen solmituista puukaupoista aiheutuneisiin vahinkoihin. Asiaa ei ole arvioitava toisin sillä perusteella, että menettely, joka on ollut kielletty mainitusta ajankohdasta alkaen sanotun 18 a §:n nojalla, on voinut olla kielletty jo aikaisemminkin. Aikaisemmin kuin 1.10.1998 solmituista puukaupoista esitettyjen korvausvaatimusten vanhentumista arvioidaan sopimusperusteista tai sopimuksenulkoista vahingonkorvausta taikka perusteettoman edun palauttamista koskevien vanhentumissäännösten mukaan.

Kanneajan alkaminen

20. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene ovat muutoksenhakemuksissaan väittäneet, että A oli saanut tietää vahingon ilmenemisestä 25.5.2004, kun Kilpailuvirasto oli tiedottanut aloittamastaan kartellia koskevasta tutkinnasta, ja että hän olisi voinut nostaa kanteen jo tämän tiedon perusteella. Toissijaisesti yritykset ovat väittäneet, että A oli saanut tiedon viimeistään 21.12.2006, jolloin Kilpailuvirasto oli esittänyt markkinaoikeudelle seuraamusmaksun määräämistä Metsäliitolle ja Stora Ensolle ja julkaissut asiaa koskevan tiedotteen. A on puolestaan katsonut, että korvausvaatimuksen vanhentumisaika oli alkanut hovioikeuden katsomin tavoin markkinaoikeuden ratkaisun antamisesta, koska vasta siinä oli todettu kilpailunrajoituksen tapahtuneen.

21. Niin kuin edellä on todettu, kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukaan oikeus korvaukseen vanhenee, jollei korvauskannetta ole pantu vireille viiden vuoden kuluessa siitä, kun elinkeinonharjoittaja sai tiedon tai hänen olisi pitänyt saada tieto vahingon ilmenemisestä. Säännöksen perusteella merkitystä on sekä niillä tiedoilla, jotka elinkeinonharjoittaja on tosiasiallisesti saanut, että myös niillä tiedoilla, jotka hän on voinut objektiivisesti arvioiden hankkia. Elinkeinonharjoittajan on tullut siten selvittää käytettävissään olevin keinoin, onko hänelle aiheutunut vahinkoa, mikä on ollut korvausvelvollisuuden peruste ja ketkä ovat olleet korvausvelvollisia.

22. Kilpailunrajoituslain 18 a §:stä ei ilmene, kuinka yksityiskohtaista ja varmaa tietoa vahingosta kanneajan alkaminen edellyttää. Tätä edellytystä ei ole täsmennetty myöskään lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 243/1997 vp s. 32 - 33). Tästä kysymyksestä ei ole olemassa myöskään Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä.

23. Korkein oikeus toteaa, että korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta käytetään vanhentumislain 7 §:n 1 momentissa samanlaisia ilmaisuja kuin mitä kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentissa säädetään korvauskanteen vireillepanosta. Esimerkiksi vahingonkorvauksen vanhentumista koskevan vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdassa säädetään, että vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt saada tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Mainittujen säännösten sanamuotojen yhtäläisyys perusteleekin sitä, että säännöksiä tulkitaan samalla tavalla. Kuitenkin on otettava huomioon, että tulkittaessa kilpailunrajoituslain 18 a §:ää kysymyksen ollessa puunostajayritysten kartellista yksittäisen puunmyyjän voi olla vaikeaa selvittää käytännössä vahingon aiheuttaneen kilpailurikkomuksen luonnetta, aiheutunutta vahinkoa ja rikkomukseen syyllistyneitä. Tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon, että säännöksen mukaan vanhentuminen voidaan katkaista vain kanteen nostamisella. Näillä varauksilla arviointi on tehtävissä vastaavista lähtökohdista kuin sovellettaessa vahingonkorvausvelan vanhentumisajan alkamista koskevaa vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohtaa.

24. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 187/2002 vp s. 48 - 50) on todettu, että vanhentumisaika alkaa, kun velkoja voi esittää maksuvaatimuksen velalliselle. Alkamisajankohta määräytyy sen perusteella, milloin vahingonkärsijä on saanut riittävät tiedot tosiasioista. Merkitystä ei voida antaa sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. Vahingonkärsijältä edellytetään tavanomaista aktiivisuutta vahingon ja siitä vastuussa olevan selvittämiseksi. Merkitystä on sillä, mitä kysymyksessä olevassa asemassa olevan vahingonkärsijän tulisi ymmärtää ja miten hänen tulisi toimia.

25. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:18 vahingonkorvausvelan vanhentumisen on katsottu alkaneen, kun vahingonkärsijä oli saanut korvausvelvollisten menettelystä sellaisen selvityksen, jonka perusteella vahingonkärsijän oli pitänyt havaita aiheutunut vahinko ja siitä vastuussa olevat. Vanhentumisajan alkamiseen ei ole katsottu vaikuttaneen sen, että vahingon määrä oli tuossa vaiheessa arvioitu pienemmäksi kuin se oli sittemmin tutkimuksen perusteella täsmentynyt.

26. Kun A on sopinut puun myymisestä Metsäliitolle, hänen on samalla pitänyt tulla tietoiseksi, minkä hinnan Metsäliitto on sitoutunut puusta maksamaan. A on kuitenkin voinut arvioida Metsäliiton, Stora Enson ja UPM-Kymmenen menettelyn vaikutusta puun hintoihin vasta sen jälkeen, kun hän on saanut tiedon tuosta menettelystä. A:n voidaan siten katsoa saaneen tiedon vahingon ilmenemisestä silloin, kun hän on saanut sellaisen tiedon tai hänen olisi pitänyt saada sellainen tieto yritysten välisestä kielletystä yhteistyöstä, että hän on sen perusteella voinut arvioida kielletyn yhteistyön vaikutukset hänen tekemissään puukaupoissa sovittuihin hintoihin. Edellytyksenä sitä vastoin ei ole, että markkinaoikeuden on pitänyt katsoa kysymyksen olevan kielletty kilpailunrajoitus.

27. Asiassa on esitetty kirjallisina todisteina muun muassa mainitut Kilpailuviraston tiedote 25.5.2004 ja seuraamusmaksuesitys 21.12.2006 ja sitä koskeva samalle päivälle päivätty tiedote. Todisteina on esitetty edelleen tiedotteista ja seuraamusmaksuesityksestä ilmeneviä seikkoja koskenutta uutisointia. Arvioitavana onkin se, milloin A on saanut tai hänen olisi pitänyt selonottovelvollisuutensa perusteella hankkia sellaiset tiedot kilpailunrajoituksesta ja siitä hänelle aiheutuneesta vahingosta, että hän olisi voinut nostaa kanteen. Arvioinnissa on otettava huomioon, millaiset tosiasialliset mahdollisuudet hänellä on ollut yritysten menettelyn ja vahingon selvittämiseen.

28. Tiedotteesta 25.5.2004 ilmenevät seuraavat merkitykselliset seikat: Kilpailuvirasto oli käynnistänyt yllätystarkastukset Metsäliiton ja Stora Enson toimitiloissa eri paikkakunnilla. Tarkastukset olivat perustuneet UPM-Kymmenen 3.5.2004 Kilpailuvirastolle toimittamiin tietoihin, jotka yhtiö oli antanut vapautuakseen kilpailunrajoituslain rikkomiseen liittyvästä seuraamusmaksusta. Näiden tietojen perusteella oli näyttänyt ilmeiseltä, että metsäteollisuusyritykset olivat muun muassa vaihtaneet keskenään luottamuksellisena pidettävää tietoa raakapuun hankintahinnoista ja keskustelleet keinoista rajoittaa keskinäistä hintakilpailua raakapuun hankintamarkkinoilla. Käynnistettyjen tarkastusten tarkoituksena oli ollut selvittää, olivatko tarkastuksen kohteina olevat yritykset osallistuneet Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen ja kilpailunrajoituslain kieltämään kartelliyhteistyöhön. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi tiedotteessa oli selostettu kilpailunrajoituslain 8 ja 9 §:n sisältöä.

29. Korkein oikeus katsoo, että tiedotteen 25.5.2004 ja sitä seuranneen uutisoinnin perusteella on tullut yleiseen tietoisuuteen, että Metsäliiton, Stora Enson ja UPM-Kymmenen epäiltiin harjoittaneen sellaista yhteistyötä, joka oli voinut vaikuttaa raakapuun hintaan. Tämä on antanut Metsäliitolle puuta myyneelle A:lle aiheen epäillä, että yritysten välinen yhteistyö oli voinut vaikuttaa myös hänen puukaupoista saamiinsa hintoihin. Epäilyä on ollut omiaan vahvistamaan se, että tutkinnan käynnistämiseen oli johtanut epäiltyyn menettelyyn osallistuneen yrityksen antamat tiedot ja että Kilpailuvirasto oli pitänyt kilpailunrajoitusta ilmeisenä.

30. Tiedote 25.5.2004 on kuitenkin koskenut vasta kilpailunrajoitusta koskenutta epäilyä. Tiedotteesta tai sitä seuranneesta uutisoinnista ei ole ilmennyt, millaisia konkreettisia toimenpiteitä yhteistyöhön oli kuulunut, eikä se, minä aikana ja millä alueilla yhteistyö oli tapahtunut. Tiedotteessa esitettyjen tietojen perusteella puuta myyneen yksityisen henkilön, kuten A:n, ei ole ollut mahdollista päätellä, onko yritysten menettely aiheuttanut hänelle vahinkoa. A ei ole myöskään käytännössä voinut hankkia yritysten menettelystä tietoja muutoin kuin seuraamalla Kilpailuviraston käynnistämän tutkinnan edistymistä ja sitä koskevia julkisia tietoja. Kun otetaan erityisesti huomioon, että kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä säädetty vanhentumisaika on ollut katkaistavissa ainoastaan nostamalla vahingonkorvauskanne, ei mainitusta 25.5.2004 julkaistusta tiedotteesta ilmeneviä tietoja voida pitää riittävinä, jotta A:n olisi niiden perusteella tullut panna vireille tällainen korvauskanne.

31. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:n korvausvaatimuksen kanneaika ole alkanut 25.5.2004.

32. Tiedotteeseen 25.5.2004 verrattuna on Kilpailuviraston 21.12.2006 tekemään seuraamusmaksuesitykseen ja sitä koskevaan tiedotteeseen sisältynyt tarkempia tietoja yritysten menettelystä. Seuraamusmaksuesitystä koskevasta tiedotteesta ilmenee, että Kilpailuvirasto oli esittänyt seuraamusmaksun määräämistä Metsäliitolle ja Stora Ensolle, koska nämä yritykset olivat osallistuneet kiellettyyn hintayhteistyöhön ja tietojenvaihtoon raakapuun hankinnassa. UPM-Kymmenelle ei ollut esitetty seuraamusmaksua, koska se oli ilmoittanut kilpailunrajoituksesta. Kilpailuvirasto oli arvioinut tiedotteessa kilpailurikkomuksen vakavaksi. Kielletty hintayhteistyö oli vääristänyt hintasuhteita ja vaikuttanut kielteisesti markkinoihin. Seuraamusmaksua koskeva esitys oli perustunut arvioon siitä, että Metsäliiton, Stora Enson ja UPM-Kymmenen välillä oli vallinnut 1997 - 2004 puun hintoihin vaikuttanut kielletty kilpailunrajoitus koko Suomen alueella. Seuraamusmaksuesityksestä on ilmennyt, että Kilpailuviraston esittämä tapahtumakuvaus on perustunut asiakirjanäyttöön, henkilötodistajien kertomuksiin ja keskusteluihin metsäyritysten työntekijöiden kanssa.

33. Korkein oikeus toteaa, että seuraamusmaksuesitys ja sitä koskeva tiedote ovat sisältäneet viranomaisen antamia tietoja yritysten menettelyn kielletystä luonteesta, ajallisesta ulottuvuudesta ja alueellisesta kattavuudesta sekä siihen osallistuneista yrityksistä. Tietojen julkistamisen perusteella A:n on pitänyt olla riittävästi selvillä kilpailunrajoituksen olemassaolosta selvittääkseen omalta osaltaan sitä, oliko hänelle aiheutunut kilpailunrajoituksesta vahinkoa. Hänellä on ollut mahdollisuus ottaa selkoa seuraamusmaksuesityksen sisällöstä. Näyttö on kuvattu seuraamusmaksuesityksessä niin yksityiskohtaisesti, että hän on voinut pitää siinä kuvattua tapahtumainkulkua varsin luotettavana. Asiassa ei ole sitä vastoin ilmennyt, että A:lla olisi ollut ennen seuraamusmaksuesitystä ja sitä koskevaa tiedotetta riittävää tietoa mainituista seikoista.

34. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä tarkoitettu korvausvaatimuksen kanneaika ole alkanut ennen kuin Kilpailuvirasto on 21.12.2006 toimittanut seuraamusmaksuesityksen markkinaoikeudelle ja julkaissut siitä tiedotteen. Koska A on pannut kanteen vireille 20.12.2011, kanneaika ei ole umpeutunut.

Vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetty määräaika

35. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene ovat muutoksenhakemuksissaan vedonneet siihen, että kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä säädetyn kanneajan ohella on sovellettava vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaista kymmenen vuoden määräaikaa ja että kanne on tämän vuoksi hylättävä vanhentuneena siltä osin kuin kysymys on aikaisemmin kuin 21.12.2001 aiheutuneesta vahingosta.

36. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentuminen on katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perusteena olevasta tapahtumasta.

37. Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislain 2 §:n 1 momentin mukaan muussa laissa olevia vanhentumislaista poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta tai muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta noudatetaan vanhentumislain sijasta. Pykälän 3 momentin mukaan sama koskee soveltuvin osin erityissäännöstä, jonka mukaan velkaa koskeva kanne on pantava vireille määräajassa. Tätä säännöstä koskevan hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp s. 39 - 40) mukaan vanhentumislain säännökset tulevat sovellettaviksi siltä osin kuin erityislaissa ei ole nimenomaisesti säädetty toisin. Jos erityissäännöksessä on vain todettu, missä ajassa velka vanhentuu, vanhentumislain säännökset määräävät muun muassa sen, millä tavoin vanhentuminen voidaan katkaista ja mitkä ovat katkaisemisen ja vanhentumisen oikeusvaikutukset.

38. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n mukaisesta vahingonkorvausta koskevasta kanneajasta on säädetty kyseisen pykälän 3 momentissa. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentti koskee muun ohella vahingonkorvausvelkaa, mutta siinä määritellään vanhentumisaika ja sen alkaminen sekä katkaiseminen eri tavoin kuin kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä. Näiltä osin kilpailunrajoituslain 18 a §:ää on siten pidettävä säännöksessä tarkoitettuja vahingonkorvausvelkoja koskevana erityissäännöksenä, joka syrjäyttää vanhentumislain 7 §:n 2 momentin. Tämän vuoksi viimeksi mainittu säännös ei tule asiassa sovellettavaksi.

Muuhun perusteeseen kuin kilpailunrajoituslain 18 a §:ään perustuvan korvausvaatimuksen vanhentuminen

39. Markkinaoikeus on todennut, että kielletty kilpailunrajoitus oli koskenut puukauppoja, jotka oli tehty 1997 - 2004. A on vaatinut korvattavaksi kilpailunrajoituksen vuoksi liian alhaisista puun myyntihinnoista kärsimäänsä vahinkoa ajalta 1998 - 2004. Toissijaisesti hän on perustanut kanteensa sopimusperusteista vahingonkorvausvastuuta tai sopimuksenulkoista korvausvastuuta taikka perusteettoman edun palauttamista koskeviin periaatteisiin. Kuten edellä kohdassa 19 on todettu, kilpailunrajoituslain 18 a §:ää voidaan soveltaa niihin puukauppoihin, jotka on tehty 1.10.1998 tai sen jälkeen.

40. Sopimusoikeudellisen vahingonkorvauksen, vahingonkorvauslaissa tarkoitetun vahingonkorvauksen ja perusteettoman edun palautuksen vanhentumisesta säädetään vanhentumislaissa. Sanotun lain 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.1.2004. Velka vanhentuu kuitenkin vanhentumislain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen.

41. Yleistä vanhentumisaikaa koskevan vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmessa vuodessa vanhentumisajan alkamisesta, ellei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

42. Korvausvelan vanhentumisesta säädetään vanhentumislain 7 §:ssä. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan sopimusrikkomukseen perustuvan hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on havainnut virheellisyyden sopimuksen täyttämisessä tai hänen olisi pitänyt se havaita. Muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa momentin 3 kohdan mukaan siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt saada tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Perusteettoman edun palautuksen vanhentumisaika alkaa kulua momentin 4 kohdan mukaan siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta.

43. A:n vaatimukset ovat perustuneet siihen, että hän on Metsäliiton, Stora Enson ja UPM-Kymmenen kielletyn yhteistyön vuoksi saanut Metsäliitolle myymistään puista alhaisemman kauppahinnan kuin hän olisi saanut ilman kilpailunrajoitusta. Niin kuin edellä on todettu, hänen on pitänyt tietää Metsäliiton kanssa tekemiensä kauppasopimusten mukaisista kauppahinnoista kunkin sopimuksen tekemisestä alkaen, mutta tieto kauppojen väitetystä alihintaisuudesta on edellyttänyt tietoa yritysten välisestä kielletystä yhteistyöstä.

44. Korkein oikeus katsoo, että siltä osin kuin kanne on perustunut sopimusrikkomukseen, on vanhentumisen kannalta vasta riittävän luotettava ja kattava tieto kilpailunrajoituksen olemassaolosta ratkaiseva. Samaa ajankohtaa on pidettävä ratkaisevana myös arvioitaessa korvausvaatimuksen vanhentumista sopimuksenulkoista vahingonkorvausvastuuta tai perusteettoman edun palautusta koskevien periaatteiden nojalla.

45. Edellä kohdassa 30 on todettu, etteivät yritysten välisen kielletyn yhteistyön laatu, laajuus ja kesto ole käyneet riittävällä tavalla ilmi vielä Kilpailuviraston tiedotteesta 25.5.2004. Sen sijaan Kilpailuviraston seuraamusmaksuesitys ja sitä koskeva tiedote 21.12.2006 ovat sisältäneet viranomaistietoa yhteistyön kielletystä luonteesta ja ajasta, siihen osallistuneista ja sen alueellisesta ulottuvuudesta. Mainittujen seuraamusmaksuesityksen ja sitä koskevan tiedotteen perusteella A:n on tullut ymmärtää, että yritysten menettely on voinut aiheuttaa hänelle vahinkoa. Hän on näiden tietojen perusteella voinut selvittää riittävästi väittämänsä vahingon määrää ja siten esittää kanteensa mukaiset vaatimukset. Vanhentumisaika on siten myös mainittujen vastuuperusteiden osalta alkanut kulua 21.12.2006.

46. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmessa vuodessa vanhentumisajan alkamisesta. Oikeudenkäyntiasiakirjoista ei ilmene, että A olisi väittänyt katkaisseensa vanhentumisen ennen kanteen vireillepanoa 20.12.2011. Näin ollen vanhentumisen katkaiseminen on tapahtunut lähes viisi vuotta seuraamusmaksuesityksen antamisen jälkeen. Mainituilla perusteilla hänen korvausvaatimustensa voidaan katsoa vanhentuneen siltä osin kuin ne ovat perustuneet muuhun perusteeseen kuin kilpailunrajoituslain 18 a §:ään.

Johtopäätös ja asian käsittelyn jatkaminen

47. A:n korvausvaatimus ei ole vanhentunut siltä osin kuin vaatimus on perustunut kilpailunrajoituslain 18 a §:ään niiden puukauppojen osalta, jotka on tehty säännöksen voimaantulon 1.10.1998 jälkeen. Niistä puukaupoista, joissa kauppahinnasta tai sen määräytymisperusteesta on sovittu aikaisemmin kuin 1.10.1998, vaaditun vahingon korvaaminen ei voinut perustua kilpailunrajoituslain 18 a §:ään. Siltä osin kuin korvausvaatimus on perustunut muuhun perusteeseen kuin sanottuun säännökseen, vaatimus on vanhentunut.

48. Alempien oikeuksien tuomiot ovat koskeneet pelkästään kysymystä kannevaatimusten vanhentumisesta. Käräjäoikeus on hylännyt edellä kohdassa 7 kerrotuilla perusteilla kanteen kokonaan vanhentuneena, kun taas Korkein oikeus katsoo, että oikeus vaatia vahingonkorvausta kilpailunrajoituslain 18 a §:n nojalla 1.10.1998 tai sen jälkeen aiheutetusta vahingosta ei ole vanhentunut. Tämän vuoksi käräjäoikeuden tulee jatkaa asian käsittelyä korvausvaatimusten ja myös asiassa esitettyjen oikeudenkäyntikuluvaatimusten tutkimiseksi. Käräjäoikeuden on arvioitava tällöin vanhentumiskysymystä erikseen A:n ja Metsäliiton tekemän jokaisen puukauppasopimuksen osalta. Tätä ratkaisua tehdessään käräjäoikeuden on arvioitava asian tosiseikastoa Korkeimman oikeuden vanhentumiskysymyksestä tekemän oikeudellisen arvion pohjalta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että asia palautetaan Korkeimman oikeuden perusteluissa mainituista syistä Helsingin käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden tulee omasta aloitteestaan ottaa asia edelleen käsiteltäväksi ja siinä laillisesti menetellä. Käräjäoikeuden tulee asian ratkaistessaan lausua myös Korkeimmassa oikeudessa ja hovioikeudessa esitetyistä oikeudenkäyntikuluvaatimuksista. Asiaa käsitellessään käräjäoikeuden on otettava huomioon myös edellä Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenevät seikat ja laintulkinta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen ja Mika Huovila. Esittelijä Mia Hoffrén.